Taas myöhässä!



Vedän tennarit jalkaan ja takin niskaan, nappaan kypärän yläkaapista ja treenikassin lattialta. Olen jo sulkemassa ovea, kun tajuan unohtaneeni avaimet eteisen lipaston päälle. Palaan takaisin ja haparoin pimeässä avaimia; ei vieläkään olla saatu ostettua sitä eteisen lamppua kämppiksen kanssa. Äh, löydän avaimet ja kompuroin raput alakertaan. Käynnistän skootterin ja vedän kypärän päähäni. Tempaisen skootterin käyntiin jalallani ja lähden ajamaan parkkikatoksen ramppia pitkin ulos. Skootteri hyytyy jälleen kerran keskelle ramppia. Annan skootterin lämmetä hetken ja jatkan matkaa, nappaan Ellin kyytiin ja niin matka kohti Nunnavuorea taas kerran alkaa: 17 liikennevalot, parit nyrkin heiluttelut ja koko joukko virnisteleviä jalankulkijoita. Enkä yhtään ihmettele, kyllä mäkin vähän virnistelen siellä kypärän sisällä miettiessäni koko näyn huvittavuutta: kaksi 190-senttistä tyttöä matelemassa (todella matelemassa!!) pienen punaisen skootterin kanssa Turun halki.

Tuleva kauteni vaikuttaa lähtökohdiltaan melko samalta kuin edellinen kauteni ja tavallaan se sitä onkin: treenaan edelleen aamuisin lukiolaisten kanssa, opiskelen edelleen lääkiksessä ja iltani kuluvat edelleen Nunnavuoren palloiluhallissa. Kun asiaa alkaa miettiä lähemmin, on kuitenkin moni asia muuttunut; lukiolaiset ovat taas nuorentuneet vuodella, koulussa näemme toisinaan jopa potilaita ja viime vuoden hiljaisesta apuvalmentajasta on kuoriutunut toisinaan jopa melko kovaääninen päävalmentaja. Ja ainiin, onhan sitten vielä se skootteri… Mikä ehkä on kuitenkin kaikkein tärkeintä, on se, että joukkueemme ja koko seuramme on taas vuoden kokeneempi. Nunnavuoressa riittää edelleen kannustusta ja samoin vaihtopenkin päästä löytyy taas todella osaava ja innostunut tiimi.

Ja sitten eiliseen peliin, jota inhottaa edes ajatella. Eilinen esityksemme oli nimittäin sanalla sanoen surkea. Emme puolustaneet, emmekä hyökänneet. Puoliaikaan asti roikuimme vielä perässä, mutta tauon jälkeen emme pystyneet edes siihen. Pelin jälkeen totta puhuen hävetti, emme olleet kuin varjo (jos sitäkään) viime viikon taistelevasta Riennosta, joka nappasi kauden avausvoiton kotisalissaan mahtavan ja äänekkään yleisön edessä. En kuitenkaan tykkää märehtiä asioita (vaikka pakko myöntää, joskus siihen kyllä syyllistyn) ja siksi niin minä kuin uskoakseni myös koko muu joukkue on jo kääntänyt katseet tulevaan viikkoon. Edessä on kova treeniviikko ja tuplaviikonloppu kahta aivan voitettavissa olevaa joukkuetta vastaan. Ja jos nyt jotain positiivista pelistä pitää sanoa, olkoon se, ettemme hävinneet ainakaan vastustajan ylivoimaisuuteen vaan täysin puhtaasti omaan huonouteemme. Joukkueessamme on paljon potentiaalia ja kun vain saamme sen potentiaalin kokonaisuudessaan käyttöömme, tulemme olemaan vähintään hyviä- sen lupaan. Nyt ei muuta kuin uudella innolla, uuteen treeniviikkoon! Nähdään viimeistään lauantaina Nunniksessa! J

Kaikenlaista pohdiskellen:

Sofia #9